Aloitin ammattiohjauksessa juoksukoulun joulukuussa 2020. Matka liikunnallisempaan elämään alkoi, paikoitellen hitaasti, mutta varmasti.
Olin kuluvana vuonna käynyt joogassa sekä barressa. Arkiliikunta oli suuressa roolissa elämääni. Olen aina rakastanut liikkua luonnossa, mutta arjen kiireet veivät minut paikoitellen kauas sieltä. Vaikka luonnon keskellä asunkin. On eri asia tiedostaa ympärillään olevia asioita, kuin vain suoriutua arjesta.
Juoksukoulu laittoikin hiljalleen koko elämääni uuteen uskoon. Löytyykö aikaa? Olen kolmen melko pienen lapsen äiti, ja paljon lasten kanssa yksin kotona. Piti hakea omia rajojaan, olisiko minulla aikaa enemmän omalle itselleni. Avioliittoakin ravisteltiin, perhe oli vähintään ihmeissään, kun äitikin alkoi vuosien jälkeen vaatimaan jotain omaa.
Piti myös kiinnittää huomiota omiin syömisiin, ja vaikka ravintopuolen ammattilainen olenkin, urheilijan ravitsemusasiat olivat vieraita (vaikka koulunpenkillä sainkin urheiluravitsemuksen kursseista huippuarvosanat ? :D). Hetkinen, yhtäkkiä pitääkin tankata, syödä välipaloja. Kehossa ja mielessä myllersi. Vanhojen tapojen ja käytösmallien muuttaminen ei käykkään sormia napsauttamalla.
Juoksu alkoi kulkea talven kovista pakkasista huolimatta. Täydellisesti ei treeniaikataulu pitänyt, ja taas mielessä pauhasi tuttu tunne. Katkeruus. Miksen minä koskaan?
Välillä ärsytti niin että vaikka mieheni olisikin ollut kotona, en lähtenyt lenkille. Tuttu tunne, siellä se Pikku-Tyttö Jennica kiukutteli.
Uni jäi paikoitellen vähäiseksi erinäisistä syistä, ja havaitsin hyvin nopeasti, miten vuosien uniongelmat heijastelevat liikuntasuorituksiin. Väsymyksestä huolimatta hillauduin lenkille, ja aina siitä tuli jälkeenpäin hyvä olo. Pikkuhiljaa unen laatukin parani, kunhan ei kauhean myöhään kuormittanut kehoaan.
Alkuperäinen tavoite, oli puolimaraton elokuussa. Mutta kohtalo puuttui peliin. Mursin vasemmasta jalasta luita. Alkoi toipuminen. Taas mieli huusi epäonnistumisen tuskaa. Lähes makasin sohvalla muutaman viikon ja kieriskelin paikoitellen itsesäälissä. Juoksuope neuvoi jättämään puolimaratonin väliin, ja tämä oli viisas päätös. Jos hän ei olisi tehnyt tätä päätöstä, olisin hyvin todennäköisesti ryskinyt väkisin ja rikkonut kehoani vastaan. Missä olen jo aikamoinen konkari! Toipumassa tosin <3
Velloin, kunnes älysin lopettaa. Ketä varten minä harrastan yhtään mitään? Minua itseäni varten tietenkin! Haluan tuntea olevani terve ja voimakas. Enkä tarkoita nyt sinällään lihasvoimaa, vaan sielunvoimaa. Pääsin syvälle omiin tunteisiini, miksi katkeruus, epätoivo ja kiukku? Tarvitsenko niitä enää? En tarvitse. Vapauduin tunnelukkojeni vankiloista sellinovi kerrallaan.
Aloin kuntouttaa itseäni kävellen. Pakkasin kesälomaa viettäneet pienet lapseni juoksukärryyn, koira mukaan ja sitten mentiin. Käveltiin välillä tuntikausia. Aamun pitkistä lenkeistä tuli ihana tapa. Kesälomasta jäi upeat muistot, ja väitän näiden lenkkien olevan suuressa roolissa.
Koulut, päiväkodit ja työt alkoivat. Jatkoin pitkiä lenkkejä yksin, tai siis kaksin koiran kanssa. Siirryttiin metsäpoluille. Nappikuulokkeet alkoivat jäädä kokonaan pois korvilta. Keskityin vain metsän ääniin.
Välillä mentiin hukkaan, välillä juostiin, kiipeiltiin, hypittiin kannoilta kannoille. Ojien yli. Syötiin koiran kanssa marjoja, ja löysin älyttömiä määriä sieniä. Joka päivä nautittiin luonnon antimista. Aloin nauraa yksinäni, olo oli kuin Pikku-Tytöllä. Sain sisäisen lapseni nauramaan. Myös itkin, itku parantaa. Jännästi yksinäisyydessä, metsän keskellä sydän aukeaa. Alkaa päästää irti kaikesta. Hiljaisuudesta lähtee luovuus ja parantuminen.
Näin löysin polkujuoksun, tai sanoisin että harrastan nykyisin polkuilua. Ja se pitää sisällään ihan kaiken mitä luonnossa voi tehdä.
Polkuilu on ollut myös ammatillisesti isossa roolissa elämässäni. Kaikki parhaat ideat ja ajatukset sekä yksityisvastaanottoihin että pitämiini luentoihin/tilaisuuksiin on tullut metsän siimeksessä. Olen myös valmentanut asiakkaitani puhelimitse metsälenkeiltäni, siinä on täysin omanlainen taika!
Puhun paljon luontoyhteydestä, viidellä aistilla. Tänä syksynä se konkretisoitui jälleen aivan uudella tavalla elämääni
Perjantaina 24.09.2021 täytin tavoitteeni puolimaratonista polkujuoksuna. Ei aikatavoitteita, ei mitään tavoitteita juosta tiettyjä matkoja. Ainut tavoite mikä minulla oli, oli nähdä älykellossani 22km kuljettua matkaa.
En täysin päättänyt matkaa etukäteen, vaan annoin fiiliksen viedä. Välillä juoksin maanteitä (rikkoen heittämällä omat nopeusennätykseni kilometrivauhdilla!), välillä rämmin metsässä, muutaman kerran jäi kengät kiinni liejuiseen maahan. Edellisen päivän sateet takasivat märän ja haasteellisen ympäristön. Kengät ja sukat kastuivatkin jo ekan kilometrin jälkeen.
Kun 17 km oli takana, alkoi vasenta kylkeä pistellä ikävästi. Hiljensin kävelyyn ja hengittelin kipuun. Muutaman metrin päästä juoksu jatkui. Näin mentiin sinne 20,5 kilometriin.
Olin päätellyt että juoksen yhden metsäkaistaleen ja päädyn kotipihaan niin että se 22 km tulee täyteen. Vaan kuinka ollakaan, väsymys teki tepposet ja päädyinkin ihan päinvastaiseen suuntaan. Hetken ihmeteltyäni missä olen, käännyin ja läksin kotimatkalle. Kun kellossa oli 22,06 kilometriä tapahtui jotain ihmeellistä. Voimat loppuivat kuin seinään, tuli kova nälkä ja joka paikkaan sattui.
Miettikää miten voimakas väline on ihmismieli! Tarvoin kaksi kilometriä kotiin, teki mieli itkeä, ja soittaa joku hakemaan. Metsän keskeltä, kyllä…
Pääsin kuin pääsinkin kotiin, lystikkäästi lopulta naurellen, sillä löysin siinä tarpoessa suuren määrän kanttarelleja jotka kokosin rintakehälleni takin sisään. (Jälkeenpäin sain vinkin että huppu on myös hyvä säilö). Siinä sitten rinta rottingilla kanttarelleja pursuten saavuin tyytyväisyydestä myhäillen kotiin. Taisi pikkuriikkinen hormonimyrsky olla päällään.
Mies oli ihanasti tuonut noutoruokaa odottamaan minua. Kiitos siitä <3.
Ystävä tuli kukkia tuoden kylään ja minä tarjosin, arvaattekos? Kanttarellipiirakkaa!
Mitä tämä elämänmatka opetti? Omia rajoja, perherooleja, joustavuuden merkitystä lapsiperhe-arjessa, luovuutta, unen ja levon konkreettista merkitystä. Palautumisen tärkeyttä sekä keholle että mielelle. Tuen ja kannustavan ilmapiirin tärkeyttä. Oman kehon kuuntelua ja luontoyhteyden korostumista. Empatiaa, myötätuntoa itseäni kohtaan. Ennen kaikkea mielen voimaa!
Eilen käveltiin koiran kanssa metsässä, ja ollaan jo niin konkareita kulkijoita, että peuralauma kulki pelkäämättä vierestämme. Me emme ole uhka, vaan osa luontoa. Ihan superihanaa!
Polullani kulki vahvasti mukana ihana, sydämellinen Anne Paalanen (Studio Hyvinvoinnin Palikat).
Kiitos myös oma mieheni, joka viettää nykyisin enemmän aikaa kotona lastemme kanssa. Tämä polku on kuljettu yhdessä.
Kiitos teille ihanille ketkä olette kuunnelleet vuodatuksiani metsälenkkien ihanuudesta ääniviestein. Teidän avulla olen saanut peilattua neronleimauksiani ja idiksiäni.
Kiitos minä, kiitos kun olen saanut olla juuri minä. Koko elämäni ajan, ja kaikki päivät tästä eteenpäin. Elämän polulla.
