Kun olin pieni tyttö, vietin paljon aikaa luonnossa. Tutkien ja ihmetellen. Luonnosta tuli minulle turvapaikka.
Minulle oli aina selvää, että isona haluan auttaa ihmisiä. Tehdä hyvää.
Opinpolkuni olikin merkittävä, ja rakastin työtäni kovasti. Omat terveyden haasteet yhdistettynä pikkulapsiarkeen uuvuttivat minut kuitenkin täysin.
Muutoksien matka alkoi todella nelisen vuotta sitten, kun totesin etten enää jaksa sairastaa. Pitää olla jotain muuta. Tiesin sielussani, että vastaus ongelmiini löytyy jostain muualta kuin kortisonivoiteista ja antibioottikuureista.
Opiskelin ja opettelin ruokavalion ja suoliston merkitystä kokonaisvaltaiseen terveyteen. Tästä olikin runsas apu! Vaan liialliseen ”terveyshypettämiseenkin” voi väsyä, myös terveellistä elämää voi ylisuorittaa.
Jostain syystä, olen ilmeisesti sellaista ihmistyyppiä että kaikki pitää vetää kantapään kautta. Jälkeenpäin olen luokitellut omat kokemukseni valtavaksi lahjaksi, jota voin hyödyntää elämässäni sekä työssäni. Tuli ymmärrys siitä, että elämää ei voi ja kannata suorittaa. Vaan elää tiedostaen, ja osata pysähtyä kuuntelemaan itseään.
”Kaikki hyvä oppi ja taidot kannattaa laittaa aina jakoon. Mitä enemmän jaat, sitä enemmän saat.”
-Marttaliiton toiminnanjohtaja Marianne Heikkilä
Viime vuoden vaihteessa terveydentila oli jo melkoisen hyvä. Mutta sisällä kumisi tyhjyyttä. Tiesin järjellisesti, että kaikki on hyvin. Minulla on kaunis koti, rakkautta perheessä, kolme ihanaa lasta. Jokin asia puuttui. Nimittäin itsetuntoni ja itsetuntemukseni.
Suurin mutta palkitsevin työ mitä ihminen voi tehdä, on matka omaan täydelliseen itseensä. Olen aina ollut hyvin empaattinen ja intuitiivinen, jopa herkkä ulkopuoliselle maailmalle. Kerännyt itseeni vuosikausia katkeruutta, vihaa ja kaunaa. Tietoisesti ja tiedostamatta.
Jos piti kuvailla itseään, vastasin aina iloinen, positiivinen ja sosiaalinen. Mutta oliko se täysin totta? Vai suojamuuri sisäiselle särkyneelle lapselleni. Negatiiviset tunteet, suru, kipu ja pelko oli aina pitänyt naamioida muuksi. Turraksi.
Jos palataan hieman taaksepäin. Uskon, että vasta kun olin täysin turvallisessa ympäristössä, kolmekymppisenä, uskalsin päästää tuskaani pihalle. Oma ajatukseni on, että myös fyysisen kehon terveysongelmat eskaloituivat tuohon ajankohtaan. Kehoni sanoi, että nyt riittää.
Alkoi uudenlainen matka. Voisin kutsua sitä henkiseksi matkaksi. Tutustumien omaan itseen, itsetunnon rakentamista. Ja huomio, kerrankin puhtaasti omasta itsestäni, ei kenenkään muun mieliksi tai kenenkään kustannuksella.
Olen aina rakastanut tietoa, ottaa asioista selvää. Peilata ajatuksia, pohtia miksi joku toimi noin ja miksi minä toimin näin. Kuitenkaan muihin ei voi ihminen vaikuttaa kuin itseensä. Tänä vuonna 2020, koen päässeeni hyvin pitkälle. En jaksa enää märehtiä ja murehtia menneitä tapahtumia, vaan haluan keskittyä tähän hetkeen. Tähän päivään, ja tulevaisuuteeni. Miten jokainen hetki olisi merkityksellinen.
Tutustuin termiin, Mindful Eating- Tietoinen syöminen. Tämä vei mennessään täysin! On hyvin vapauttavaa syödä tietoisesti, tämä tosin ei itseltäni 100% edelleenkään toteudu, mutta jo ajatus tekee sen melkein tehdyksi. Ihminen helposti elää elämäänsä autopilotilla. Miten saisi rikkaan tiedostavan arjen? Nauttia elämästä täysillä.
Minua matkallani myös fyysisillä terveyttä tukevilla harjoitteilla on ollut merkitys. Näistä kerron myöhemmin lisää.
Olen löytänyt polkuni jälleen luontoon, ja osaan taas katsoa maailmaa lapsen lailla. Eri aistein ja näkökulmin. Uteliaasti. Tiedostaen.
Eräs viisas henkilö sanoi minulle taannoin, että elämän ja työnteon rikkaus on uteliaisuus. Se on arvokas asia se!
Uteliaana eteenpäin.
Tervetuloa mukaan polulleni!
Lämpöisin sydämin
Jennica